Kaikuja kotimetsästä

Minä uskon merihevosten tanssiin öisellä rannalla
Kastepisaran olevan aamun peili

Aion tapailla punarinnan kevätlaulua
huhtikuun hämärtyvässä illassa
niin kauan kuin olen osa kaikkeutta

Painan pääni varvikon huomaan
annan luonnolle kaikki oikeudet

Tunturin rauhaa

Kaipuu Lappiin on kova. Samanlaista rauhaa en ole kokenut missään muualla. Tässä tunnelmavideo Käsivarren erämaasta 5.6.2013.

Lapinsirkut lauloivat leiripaikalla, tunturituuli omiaan.

Hallakehrääjä

Tämä perhonen ei liihottele vastaan kauniina kesäpäivänä tai tykkää helteestä. Sen tapaa siinä vaiheessa, kun syksyn vaeltajaperhosetkin ovat jo kadonneet, ja ensimmäiset pakkasyöt koettu. Hallakehrääjä on yksi suosikkilajeistani.

Hallakehrääjä (Poecilocampa populi), Lohja Saukkola 23.10.2013

Hallakehrääjän havaitakseen voi riittää retki pihalle, ainakin jos kotitalosta löytyy ulkovalo. Lokakuisen illan pimetessä valon ympärille saattaa saapua mittareiden seuraksi hieman tanakampia, tummia ja pörröisiä kavereita. Hallakehrääjä on etenkin läheltä katsottuna sympaattisen näköinen otus.

Syksyn 2013 ensimmäinen hallakehrääjä tuli olohuoneen ikkunan taakse 5.10. Sen jälkeen niitä näkyi yksittäin, mutta 23.10. kuistin valoissa oli peräti seitsemän yksilöä. Seuraavan illan summa oli 4. Viimeisen havaitsin marraskuun toisena päivänä.

Hyvien päivien varalle

Kuivattuja suppilovahveroita, herkkutatteja ja lampaankääpiä. Kurpitsapikkelsiä kylmäkaappiin ja omenamehua vesitonkkaan. Metsän sekä pihan antimia pahojen päivien varalle. Ei, ei pahojen, vaan hyvien.

Metsän ja oman maan antimet eivät ole mitään korvikeruokia, vaan herkkuja. Tärkeä on myös niiden matka kaappiin tai lautaselle. Syksyinen sienimetsä on parhaimpia terapiamuotoja. Olon kannalta ei kylläkään ole oleellista, löytyykö sieniä vai ei. Ne ovat lisä, eivät metsään lähtemisen tarkoitus.

Suppilovahveroita, Lohja, Saukkola 22.9.2013. 

Pidän suuresti lähes kaikista kasvimaan ja puutarhan antimista. Minusta ei kuitenkaan ole aktiiviseksi puutarhuriksi, ja pihamme istutukset ovatkin vaimoni ahkeroinnin tulosta. Oma filosofiani on enemmän, että siemenet maahan, ja toivomaan parasta. En halua ottaa stressiä, että kasvaako joku vai ei. Kaikki syötävä mitä tulee on plussaa.

Toukokuussa siemenperunoita maahan upottaessa odotuksia ei juuri ollut. Ei ollut vähään aikaan, sillä ne itivät vasta reilusti kesäkuun puolella. Elokuussa mullan alta paljastui kuitenkin monta kattilallista maukkaita ruokaperunoita. Vaimoni useampaan otteeseen istuttamaa salaattia söimme pari kuukautta, ja rehevää persiljaa suoraan maasta edelleen ensimmäisten pakkasöiden jälkeenkin.

Puutarhan syysyllätys oli kompostissa kasvanut kurpitsa. Se teki yhden hedelmän, joka painoi reilut kahdeksan kiloa. Melkein yhtä paljon kuin koira ja vauva yhteensä. Aluksi meni sormi suuhun, että mitä siitä voisi valmistaa. Teimme ennakkoluulottomasti kurpitsapiirakkaa, -keittoa sekä -pikkelsiä. Kaikki onnistuivat yllättäen erinomaisesti.

Kahdeksan kilon kurpitsa.

Kuivattuja sieniä ja yrttejä sekä omenamehua riittää varmaankin talveen asti. Toivottavasti niitä nauttiessa saamme viettää hyviä päiviä.

Herkkutattimetsässä

Herkkutatti, Lohja Saukkola 20.8.2013.

Suuria kuusia, juurakoita, metsänvihreää aluskasvillisuutta ja kotoista hämyä. Maasta pilkottaa rusehtava hattu, jonka alla on paksu, valkoinen jalka. Nam! Herkkutatti koriin.

Olen poiminut sieniä pienestä pitäen. Kanttarelleja, rouskuja, haperoita, suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Tatteihin heräsin vasta muutama vuosi sitten. Herkkutattihulluus iski lopullisesti hurjana sienisyksynä 2011. Silloin kävimme sienessä joka viikonloppuna, ja myös herkkutatteja oli Nuuksion metsissä.

Viime syksynä sienestys jäi vähemmälle, mutta Lopelta löytyi sattumalta herkkutatteja yhden kastikkeen verran.

Saukkolan talomme pohjoispuolella on kuusikko, jota ajattelin varmana herkkutattipaikkana. Toistaiseksi en ole löytänyt sieltä ensimmäistäkään. Se ei haittaa, sillä vaimoni löysi paikan, jollaista en osannut odottaa. Upea, vanha metsä, jossa on valtavasti sieniä. Odotan mielenkiinnolla, mitä lintuja paikalta löytyy ensi kesänä.

Vanhan metsän asukit.

Tiistaina saimme taikametsästä upean herkkutattisaaliin ja joukossa oli yllättävän paljon toukattomia tatteja. Ilmeisesti loppukesän sateet saivat tatit työntämään hattunsa mullan läpi muutamassa päivässä. Eilen löytyi lisää. Kuivuri hurisee jo toista kertaa, joten metsien herkkua jää myös talvi-iltojen iloksi.

Aamukasteen aikaan

Loputtomia helminauhoja, timantteja silmänkantamattomiin. Taivaalta metsäkirvisen sirahdus, vierestä punarinnan tiksutus.

Olen aina pitänyt siitä hetkestä, kun kesä on vaihtumassa syksyksi. Elokuu on yleensä vielä lämmin kuukausi, mutta aamuissa on aavistus syksyn ainutlaatuisesta raikkaudesta. Yö- ja päivälämpötilan ero on usein suuri. Tällaisten öiden jälkeen on hyvä hetki jättää aamu-unet väliin ja lähteä niitylle.

Hetki auringonnousun jälkeen voi olla sopivalla niityllä maaginen. Hämähäkillä on asiassa tärkeä rooli. Niiden kutomiin verkkoihin tarttuneet kastepisarat luovat taidetta, joista taitavimmatkin korunvalmistajat voivat vain haaveilla.

Lohja, Saukkola 17.8.2013

Vasten nousevaa aurinkoa kimaltelevat pisaraverkot kutsuvat kuvaamaan, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Jos kuvauskulma tai valotus on väärä, niin kameran näytöllä on jotain huomattavasti latteampaa kuin mitä silmä näkee. Makro-objektiivilla vakaus on erityisen tärkeää, mutta matalalla kuvatessa ainakin perusjalustan käyttö on hankalaa.

Joskus kuvatkin onnistuvat, mutta tärkeintä on se hohtava hetki. Myöhemmin syksyllä se hetki hohtaa kastehelmien sijaan kuuraa.

Kutojamestari heräämässä elokuun aamuun.

Tunnetta ja tiedettä pääskyjen parissa

Ostimme keväällä talon, jonka aiempiin asukkaisiin olivat kuuluneet myös haarapääskyt. Tänä vuonna ne eivät pesineet asuinrakennukseen, mutta siirtotalli kelpasi pesäpaikaksi. Pesä oli kahden karsinan välisen tukipuun päällä.

Haudonta alkoi kesäkuussa, ja ensimmäisen havainnon kuoriutuneista poikasista teimme 18.6. Kesä eteni, ja emot kantoivat ruokaa pesään kiihtyvällä tahdilla. Pesästä kuului iloinen viserrys, ja pian sen reunan yli kurkki neljä päätä. Minä olin näkevinäni viidennenkin, mutta neljä niitä taisi vain olla.

Keskiviikkona 10.7. toiseen karsinaan syntyi kaksi karitsaa. Sunnuntaina karitsojen kanssa karsinassa hyppivät myös pääskynpoikaset. Ihmettelimme miksi ne olivat hypänneet pesästä maahan, mutta parrun päällä ei ollutkaan enää pesää, vaan se oli pudonnut alas. Vaimoni rakensi pikkupääskyille lampaille tuoduista pajuista suojapaikan, joka kelpasi niille heti. Yhteiselo lampaiden ja haarapääskyjen välillä sujui mainiosti.

Perjantaina 19.7. poikaset lähtivät lentoon. Yksi neljästä poikasesta oli jostain syystä huonokuntoinen, eikä se jaksanut enää edes anoa  ruokaa. Lauantaiaamuna 20.7. löysin sen kuolleena ja hautasin saman tien. Yksi oli joukosta poissa, mutta pääskyperheen elämä jatkui.

Samana aamuna seurasin pitkään pääskyjen ruokintapuuhia. Emot toivat hyönteisiä tiiviillä tahdilla, ja poikasten ruokinta tapahtui lähes järjestelmällisesti vuorotellen. Poikasten kiihtyvä ääntely tiesi sitä, että muutaman sekunnin päästä emo tulisi hyönteislastin kanssa paikalle. Jos poikanen ei äännellyt, niin ruoka meni varmasti toisen jälkeläisen nokkaan. Joskus ruokintatahti tuntui olevan niin kova, että joku poikasista oli vielä kylläinen edellisestä ateriasta.

Olen nähnyt pääskynpesiä pienestä pitäen, mutta näin aitiopaikalta en ole koskaan pääsyt niiden perhe-elämää seuraamaan. Luottavaisin poikanen oli lähimmillään noin metrin päässä, mutta emo ruokki sitä minusta välittämättä.

Haarapääsky talvehtii Afrikassa, joten matka Suomeen on pitkä. On todella hämmästyttävää, miten sama pääsky saattaa pesiä peräkkäisinä vuosina samassa rakennuksessa. Etenkin se, miten se löytää perille. Haarapääsky on päivämuuttaja, joten suunnistus tapahtunee maamerkkien mukaan. Siinä olisivat Jukolan Viestin huippusuunnistajatkin ihmeissään, jos pitäisi löytää rasti tuhansien kilometrien päästä ilman karttaa.

Nyt pikkupääskyt ovat lennossa ja itsenäistyvät nopeasti. Toivottavasti elämä on niille suopea. Ensi kesää varten talliin voisi laittaa tukipuun pääskynpesää varten.

Pieni sieppo suuressa maailmassa

Siepot saalistavat hyönteisiä nimensä mukaisesti sieppaamalla ne nopeasti ilmasta. Nopeaa toimintaa on myös pesintä. Pesänrakennus ei vie kuin muutaman päivän, munien hautominen pari viikkoa, ja poikasten kasvaminen pesässä saman verran.

Meidän pihapiirissä Lohjan Saukkolassa pesi sekä kirjo- että harmaasieppo. Vein takapihan koivuun uuden pöntön toukokuun lopussa, ja kirjosieppopari hyväksyi sen välittömästi uudeksi kodikseen. Ensimmäinen poikanen oli lähtövalmiina pöntön suulla 4.7.

Kirjosiepon poikanen lähtemässä pesästä.

Ensimmäinen harmaasieppo saapui pihapiiriin muutama päivä kirjosiepon jälkeen 9.5., mutta pesänrakennus alkoi myöhemmin. Se tapahtui huomaamattomasti, vaikka alustana oli talon pohjoispäädyn vesiränni. Pesä löytyi 9.6., kun siellä oli neljä juuri kuoriutunutta poikasta. Ne lähtivät maailmalle jo juhannuspäivän iltana 23.6.

Kirjosieppo on tali- ja sinitiaisen ohella runsaslukuisin pönttöpesijä. Oman kokemukseni mukaan se on tiaisiakin persompi pesimään pönttöön. Lajin levinnäisyysalue ulottuu aina Tunturi-Lappiin asti, jossa se asuttaa pönttöjä ainakin Kilpisjärvellä.

Siepot ovat erittäin sympaattisia naapureita. Niitä on mukava seurata, ja samalla ne auttavat puutarhan hyönteistorjunnassa. Yhden pesinnän aikana ne syövät jopa viisinumeroisen määrän hyönteisiä.

Lentävä piippopaksupää

Mikä seuraavista ei ole perhonen: Piippopaksupää, napayökkönen vai tiikerisiilikäs? Tämä oli yksi juhannusaaton luontovisan kysymyksistäni.

Perhosten suomenkielinen nimistö on todella monipuolinen. Mittareita, kiitäjiä ja yökkösiä on paljon, mutta niin on myös muista poikkeavia nimiä. Tässä muutamia esimerkkejä.

Keisarinviitta on suurikokoinen ja näyttävä perhonen. Se on väritykseltään hopetäplien kaltainen, mutta näitä suurempi. Sopii hyvin keisarilliseksi. Keisarinviitan voit löytää heinä- elokuun vaihteessa vaikkapa takiaisenkukasta.

Lauhahiipijä on pieni, oranssi kukkaniittyjen laji. Lentotyyliä voi helposti kuvat hieman hiipiväksi. Samankokoinen ja samoilla paikoilla aiemmin kesällä lentävä piippopaksupää on sen sijaan nimikummajainen. Sen suhteen voi päästää mielikuvituksensa lentämään perhosen lailla.

Piippopaksupää (Ochlodes sylvanus)

Monet nimet (esim. sitruunaperhonen, tummapapurikko) viittaavat lajin väritykseen. Myös mieltymys tiettyyn kasviin  (esim. syreenikiitäjä, juolukkasinisiipi) toukkana tai aikuisena löytyy monen perhosen nimestä.

Yksi mielenkiintoisimmista nimistä on gammayökkösellä. Sen siivissä on kreikkalaisten aakkosten gamma-kirjainta muistuttavat kuviot, joista nimi tulee.

Gammayökkönen (Autographa gamma)

Perhosten tunnistamista ja elintapoja voi mainosti opiskella omatoimisesti, jos on käytössä kamera sekä hyvää kirjallisuutta. Omasta hyllystä löytyvä trio Päiväperhoset Suomen luonnossa (Forsman ja Vesikko, Otava 2012), Euroopan Hyönteisopas (Chinery, Otava 2009) ja Perhosten mailla (Parkkinen, WSOY, 2008) on ollut hyvä paketti perhosopintoihin.

Piippopaksupään lisäksi myös tiikerisiilikäs on perhonen, joten oikea vastaus kysymykseen on B.

Linnunpesät kortille

Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen keskusmuseo koordinoi monenlaisia seurantoja, jotka painottuvat lintuihin. Niihin voivat osallistua myös alan harrastajat. Kriteereinä ovat lajituntemus, havainnointikyky, laskennan tai seurannan toteuttaminen ohjeiden mukaan sekä kaavakkeen täyttö.

Erilaiset lintulaskennat ovat minulle tuttuja jo vuosien ajalta, mutta pesäkorttitutkimukseen perehdyin vasta viime vuonna. Kipinä syttyi siitä, kun pesäkortteja sai alkaa täyttämään myös sähköisesti.

Missä pesä on? Millä alustalla ja kuinka korkealla pesä on? Millaista ravintoa emot vievät poikasille? Onnistuiko pesintä? Mielenkiintoisia kysymyksiä riittää. En ole etsimällä etsinyt pesiä, vaan lähinnä seurannut pihapiirissä ja retkimaastossa vastaantulleita lintuja.

Pesäkorttitutkimus antaa arvokasta tietoa eri lajien pesinnästä, mutta samalla se antaa oppia itselle. Pesimäbiologian pitäisi kiinnostaa jokaista lintuharrastajaa, sillä siinä on koko lintutieteen ydin. Onnistunut pesintä on jokaisen lajin tähtäimessä.

Suurin osa löydetyistä pesistä on tavallisten lajien, kuten kirjosiepon, tiaisten tai pääskyjen. Olen päässyt täyttämään kortin myös kaakkurin, kapustarinnan, tunturikihun ja mustakurkku-uikun pesinnästä. Kaikilla lajeilla on omat erityispiirteensä. En voi lakata ihmettelemästä, kuinka haarapääsky osaa muurata pesänsä tai kuinka nopeasti harmaasieppo rakentaa asuntonsa.

Harmaasieppo (Muscicapa striata)

Kuumin pesintäsesonki alkaa toukokuun lopussa ja jatkuu heinäkuun loppupuolelle. Kesäkuun loppupuolella pesien löytäminen on helpoimmillaan, kun emot kantavat tauotta poikasille ruokaa. Vielä elokuussakin voi löytää poikaspesiä, etenkin petolintujen, joiden poikaset kasvavat pesässä pitkään.

Lintuja pesii lähes kaikkialla, joten tutkimuksen voi aloittaa omalta kotipihalta. Tottakai mahdollisimman vähän lintuja häiritsemättä.

Kapustarinnan munapesä Käsivarren erämaassa.

Kukkuu

Käen kukuntaan liittyy monenlaisia uskomuksia. Siitä on ennustettu ainakin syntymää, kuolemaa ja viljasatoa. Tänä keväänä olen kuullut käkeä varmaan enemmän kuin koskaan ennen.

Muutimme pääsiäisenä Saukkolaan, ja pihaan on kuulunut monenlaisia lintuja. Vaimoni kuuli ensimmäisen käen 8.5. Hetken päästä niitä kukkui kaksi, ja 12.5. oli jo kolme äänessä. Siitä lähtien niitä on kuulunut 1-3 lintua joka päivä, aktiivisimmin aamulla ja illalla.

Torstaina 23.5. oli sateinen aamu, mutta käki kukkui aivan talomme vieressä täydellä innolla. Hetken päästä paikalla näkyi ja kuului myös naaraskäki. Koiraan kukunta yltyi, ja kohta ne lensivät vauhdikkaasti peräkkäin.

Käki on pikkulintujen pesiin muniessaan julma lintu, mutta samalla Suomen luontoon hyvin eksoottinen lisä.

Kuuden pyyn pysähdys

Aurinko on jo laskenut, ja helmikuun ilta hämärtynyt, mutta lumi tuo vielä valoa maisemaan. Ajamme Lopella hiljaista tietä, kun puunlatvassa näkyy möykky, sitten toinen, kolmas ja neljäs. Pysäytän auton tienlaitaan, ja saan takapenkkiläisen nopean toiminnan ansiosta kiikarin heti käteeni. Löytyy vielä viides ja kuudeskin möykky. Niiden vieressä on huomattavasti pienempi ja solakampi hahmo.

Tienvarren lepissä ruokailee kuusi pyytä ja vieressä kuikuilee nukkumaanmenoa suunnitteleva käpytikka. Pyyn tapaa yleensä tiiviin metsän kätköistä, mutta maukkaat urvut ovat houkutellet ne näkösälle.

Sanon vieressä istuvalle vaimolleni, että en ole poikuehavaintoja lukuun ottamatta koskaan nähnyt noin montaa pyytä samassa paikassa. Pyy on metsäspesialisti ja piilottelun mestari. Tyypillinen pyyhavainto on sen lyhyestä pyrähdyksestä kertova lentoääni. Pyyn soidinlaulu on korkea vihellyssarja, jota kuulee parhaiten syksyllä, jolloin linnut pariutuvat.

Luonto on parhaimmillaan, kun siellä saa viipyä kaikessa rauhassa. Luontokokemus voi kuitenkin jäädä vahvasti mieleen, vaikka se kestäisi vain muutaman sekunnin. Kuuden pyyn pysähdys kesti alle minuutin, mutta pysyy muistissa ja mielikuvissa pitkään.