Aurinko on jo laskenut, ja helmikuun ilta hämärtynyt, mutta lumi tuo
vielä valoa maisemaan. Ajamme Lopella hiljaista tietä, kun puunlatvassa
näkyy möykky, sitten toinen, kolmas ja neljäs. Pysäytän auton
tienlaitaan, ja saan takapenkkiläisen nopean toiminnan ansiosta kiikarin
heti käteeni. Löytyy vielä viides ja kuudeskin möykky. Niiden vieressä
on huomattavasti pienempi ja solakampi hahmo.
Tienvarren lepissä ruokailee kuusi pyytä ja vieressä
kuikuilee nukkumaanmenoa suunnitteleva käpytikka. Pyyn tapaa yleensä
tiiviin metsän kätköistä, mutta maukkaat urvut ovat houkutellet ne
näkösälle.
Sanon vieressä istuvalle vaimolleni, että en ole
poikuehavaintoja lukuun ottamatta koskaan nähnyt noin montaa pyytä
samassa paikassa. Pyy on metsäspesialisti ja piilottelun mestari.
Tyypillinen pyyhavainto on sen lyhyestä pyrähdyksestä kertova lentoääni.
Pyyn soidinlaulu on korkea vihellyssarja, jota kuulee parhaiten
syksyllä, jolloin linnut pariutuvat.
Luonto on parhaimmillaan, kun siellä saa viipyä kaikessa rauhassa.
Luontokokemus voi kuitenkin jäädä vahvasti mieleen, vaikka se kestäisi
vain muutaman sekunnin. Kuuden pyyn pysähdys kesti alle minuutin, mutta
pysyy muistissa ja mielikuvissa pitkään.
