Herkkutattimetsässä

Herkkutatti, Lohja Saukkola 20.8.2013.

Suuria kuusia, juurakoita, metsänvihreää aluskasvillisuutta ja kotoista hämyä. Maasta pilkottaa rusehtava hattu, jonka alla on paksu, valkoinen jalka. Nam! Herkkutatti koriin.

Olen poiminut sieniä pienestä pitäen. Kanttarelleja, rouskuja, haperoita, suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Tatteihin heräsin vasta muutama vuosi sitten. Herkkutattihulluus iski lopullisesti hurjana sienisyksynä 2011. Silloin kävimme sienessä joka viikonloppuna, ja myös herkkutatteja oli Nuuksion metsissä.

Viime syksynä sienestys jäi vähemmälle, mutta Lopelta löytyi sattumalta herkkutatteja yhden kastikkeen verran.

Saukkolan talomme pohjoispuolella on kuusikko, jota ajattelin varmana herkkutattipaikkana. Toistaiseksi en ole löytänyt sieltä ensimmäistäkään. Se ei haittaa, sillä vaimoni löysi paikan, jollaista en osannut odottaa. Upea, vanha metsä, jossa on valtavasti sieniä. Odotan mielenkiinnolla, mitä lintuja paikalta löytyy ensi kesänä.

Vanhan metsän asukit.

Tiistaina saimme taikametsästä upean herkkutattisaaliin ja joukossa oli yllättävän paljon toukattomia tatteja. Ilmeisesti loppukesän sateet saivat tatit työntämään hattunsa mullan läpi muutamassa päivässä. Eilen löytyi lisää. Kuivuri hurisee jo toista kertaa, joten metsien herkkua jää myös talvi-iltojen iloksi.

Aamukasteen aikaan

Loputtomia helminauhoja, timantteja silmänkantamattomiin. Taivaalta metsäkirvisen sirahdus, vierestä punarinnan tiksutus.

Olen aina pitänyt siitä hetkestä, kun kesä on vaihtumassa syksyksi. Elokuu on yleensä vielä lämmin kuukausi, mutta aamuissa on aavistus syksyn ainutlaatuisesta raikkaudesta. Yö- ja päivälämpötilan ero on usein suuri. Tällaisten öiden jälkeen on hyvä hetki jättää aamu-unet väliin ja lähteä niitylle.

Hetki auringonnousun jälkeen voi olla sopivalla niityllä maaginen. Hämähäkillä on asiassa tärkeä rooli. Niiden kutomiin verkkoihin tarttuneet kastepisarat luovat taidetta, joista taitavimmatkin korunvalmistajat voivat vain haaveilla.

Lohja, Saukkola 17.8.2013

Vasten nousevaa aurinkoa kimaltelevat pisaraverkot kutsuvat kuvaamaan, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Jos kuvauskulma tai valotus on väärä, niin kameran näytöllä on jotain huomattavasti latteampaa kuin mitä silmä näkee. Makro-objektiivilla vakaus on erityisen tärkeää, mutta matalalla kuvatessa ainakin perusjalustan käyttö on hankalaa.

Joskus kuvatkin onnistuvat, mutta tärkeintä on se hohtava hetki. Myöhemmin syksyllä se hetki hohtaa kastehelmien sijaan kuuraa.

Kutojamestari heräämässä elokuun aamuun.

Tunnetta ja tiedettä pääskyjen parissa

Ostimme keväällä talon, jonka aiempiin asukkaisiin olivat kuuluneet myös haarapääskyt. Tänä vuonna ne eivät pesineet asuinrakennukseen, mutta siirtotalli kelpasi pesäpaikaksi. Pesä oli kahden karsinan välisen tukipuun päällä.

Haudonta alkoi kesäkuussa, ja ensimmäisen havainnon kuoriutuneista poikasista teimme 18.6. Kesä eteni, ja emot kantoivat ruokaa pesään kiihtyvällä tahdilla. Pesästä kuului iloinen viserrys, ja pian sen reunan yli kurkki neljä päätä. Minä olin näkevinäni viidennenkin, mutta neljä niitä taisi vain olla.

Keskiviikkona 10.7. toiseen karsinaan syntyi kaksi karitsaa. Sunnuntaina karitsojen kanssa karsinassa hyppivät myös pääskynpoikaset. Ihmettelimme miksi ne olivat hypänneet pesästä maahan, mutta parrun päällä ei ollutkaan enää pesää, vaan se oli pudonnut alas. Vaimoni rakensi pikkupääskyille lampaille tuoduista pajuista suojapaikan, joka kelpasi niille heti. Yhteiselo lampaiden ja haarapääskyjen välillä sujui mainiosti.

Perjantaina 19.7. poikaset lähtivät lentoon. Yksi neljästä poikasesta oli jostain syystä huonokuntoinen, eikä se jaksanut enää edes anoa  ruokaa. Lauantaiaamuna 20.7. löysin sen kuolleena ja hautasin saman tien. Yksi oli joukosta poissa, mutta pääskyperheen elämä jatkui.

Samana aamuna seurasin pitkään pääskyjen ruokintapuuhia. Emot toivat hyönteisiä tiiviillä tahdilla, ja poikasten ruokinta tapahtui lähes järjestelmällisesti vuorotellen. Poikasten kiihtyvä ääntely tiesi sitä, että muutaman sekunnin päästä emo tulisi hyönteislastin kanssa paikalle. Jos poikanen ei äännellyt, niin ruoka meni varmasti toisen jälkeläisen nokkaan. Joskus ruokintatahti tuntui olevan niin kova, että joku poikasista oli vielä kylläinen edellisestä ateriasta.

Olen nähnyt pääskynpesiä pienestä pitäen, mutta näin aitiopaikalta en ole koskaan pääsyt niiden perhe-elämää seuraamaan. Luottavaisin poikanen oli lähimmillään noin metrin päässä, mutta emo ruokki sitä minusta välittämättä.

Haarapääsky talvehtii Afrikassa, joten matka Suomeen on pitkä. On todella hämmästyttävää, miten sama pääsky saattaa pesiä peräkkäisinä vuosina samassa rakennuksessa. Etenkin se, miten se löytää perille. Haarapääsky on päivämuuttaja, joten suunnistus tapahtunee maamerkkien mukaan. Siinä olisivat Jukolan Viestin huippusuunnistajatkin ihmeissään, jos pitäisi löytää rasti tuhansien kilometrien päästä ilman karttaa.

Nyt pikkupääskyt ovat lennossa ja itsenäistyvät nopeasti. Toivottavasti elämä on niille suopea. Ensi kesää varten talliin voisi laittaa tukipuun pääskynpesää varten.