Vesilintulaskenta Savi- ja Pusulanjärvellä osa 2. (11.5.2016)

Arvoin edellisenä iltana, että menenkö laskentaan vai en. Tiesin että seuraava mahdollisuus olisi vasta viiden päivän päästä ja sinne sääennuste näytti kovia sateita. Nukuin ikkuna auki ja tuuli tuntui voimistuvan yöllä. Meinasin jo perua laskentapäätöksen, mutta kun en saanut enää neljän jälkeen unta päätin kuitenkin kivuta torneihin.

Ensimmäisessä laskennassa epävakaan sään jakso oli juuri päättymässä. Nyt taas toukokuun alkupuolen lämmin aalto oli hellittänyt ja pohjoinen puhalsi. Taivas oli pilvessä ja lämpötila +9, mutta siitä huolimatta Savijärven parkkipaikalla piti kaivaa pipo ja hanskat esiin.

Tuuli oli 6m/s pohjoisesta, mutta se ei vielä vesilintulaskentaa haitannut. Näkyvyys oli hyvä ilman vastavalo-ongelmaa. Tornille kävellessä tuulen mukana kuului silloin tällöin "karra-karra krie" ja kohta asia varmistui: rastaskerttunen. Enpä ollut havainnut lajia moneen vuoteen, kun en ollut lajin vakiopaikoilla retkeillyt. Myös kaulushaikara ja luhtahuitti olivat äänessä.

Vesilintupuolella oli odotetusti melko hiljaista. Muuttajat olivat menneet ja pesijät luultavasti hautomassa. Laulujoutsenpari hengaili ilman pesinmiskiireitä, mutta kanadanhanhi hautoi heinikossa. Kahdesta eri puolilla aluetta olevasta vartijahanhesta päätellen toinenkin pari pesii. Sinisorsien lisäksi anaksista näkyi vain yksi lapasorsakoiras.

Liroja Pusulanjärvellä 11.5.2016.

Pusulanjärven tornin levikkeelle tullessa homman nimi oli liro-liro-liro. Pohjoisen massakahlaajan päämuutto oli käynnissä ja niitä tuntui olevan koko ajan äänessä, tulvaojan pientareella tai lennossa. Summasin 140, mutta se oli luultavasti alakanttiin.


Telkkä tulkitaan ensimmäisessä laskennassa, mutta nyt näin paikalla peräti kolme poikuetta yhtäaikaa. Naarailla oli 4,6 ja 8 pientä untuvikkoa perässään. Poikaset olivat aivan samankokoisia.

Telkkäpoikue Pusulanjärvellä 11.5.2016.

Jo ensimmäisessä laskennassa soidintanut heinätavi oli yhä paikalla, joten siitä tuli ilahduttava merkintä vesilintukaavakkeelle. Paritulkintaa vahvistaa, että tornin lähistöllä on nähty myös naaras.

Vesilintulaskenta Savi- ja Pusulanjärvellä osa 1. (29.4.2016)

Pitkä epävakaan ja viileän sään jakso päättyi ennusteen mukaan torstai-iltaan. Niinpä perjantaiaamuna oli hyvä hetki tehdä vesilintujen tornilaskennan 1. osa. Laskin Lohjan Savijärven ja Pusulanjärven torneista keväällä 2013 ja 2014, mutta viime kevät jäi väliin. Vesilintulaskennat, kuten monet muutkin seurannat ovat Luonnontieteellisen keskusmuseon koordinoimia ja maastotyöt sujuvat pääosin vapaaehtoisvoimin.

Astelin kohti Savijärven lintutornia aamuviideltä. Mittari näytti +3, pilvipeite alkoi rakoilla. Näkyvyys oli hyvä ja lähes tyyntä, joten laskentakeli oli erinomainen. Kaulushaikara puhalteli järven ruovikossa aktiivisesti ja toinen kuului kauempaa Maikkalanselän suunnalta.

Laskennassa on tarkoitus selvittää vesilintujen pesintää alueella. Sinisorsat olivat melkein kaikki koiraita, joten naaraat olivat varmaan hautomassa. Laulujoutsenpari oli tiiviisti samalla paikalla, mutta pesää en havainnut. Kanadanhanhia oli paikalla kaksi paria ja yksi yksinäinen lintu, jonka vartioiva käytös viittasi puolison olleen jossain pesällä.

Tavit, haapanat ja jouhisorsan tulkitsin muutolla levähtäviksi, niiden mahdollinen pesintä tulkitaan toisessa laskennassa. Kahlaajia oli vähän, mutta melko aikainen mustaviklo antoi näytteen kauniista laulustaan ennen kuin lähti kohti pohjoista.

Pusulanjärven torni on matala ja portaat melkein pystysuorassa, mutta lintuja oli hyvin. Savijärveltä laskin 12 tavia, mutta täällä niitä oli peräti 63, päämuutto oli selvästi vielä kesken. Vesilintupuolelta ilahdutti erityisesti heinätavi, joka äänteli aktiivisesti erikoista "kampanarinaansa".

Sinisorsilla oli täälläkin sama tilanne, koiraita näkyi 11 ja naaraita vain yksi. Telkät soidintivat kovasti, yksi pari aivan pöntön alla ja myös tornin vieressä olevassa pöntössä oli untuvista päätellen äskettäin käyty.

Laskenta-alue on vain pieni kaistale Pusulanjärveä, sen lounaispohjukassa, joka jatkuu laskuojana ja tulva-alueena 110-tien toiselle puolelle. Tulvalla oli tavien ja naurulokkien lisäksi mm. 11 suokukkoa, valkoviklo ja 7 valkoposkihanhea.

Jäljillä

"Satoi ukko uutta lunta, uuen kuominen etehen" lauloi Värttinä noin 25 vuotta sitten. Uusi lumi tuo valoa, pukee maiseman valkeaan. Peittää ja paljastaa.

Paljastaa? Kyllä, nimittäin millaisia kulkijoita lumella tassutellut. Monet nisäkkäät liikkuvat pääosin hämärissä ja pimeässä ihmistä karttaen. Tuoreelta lumelta voi löytää sopivalta paikalta ja sopivalla kelillä paljon jälkiä.

Valkohäntäkauriin jälkiä, Lohja 17.1.2016.

Viime viikonloppuna oli ihannekeli jälkien tarkkailuun. Noin 15 sentin lumikerros, joka pysyi pakkasen myötä olomuodoltaan samanlaisena. Suojakeleillä jäljet usein suurenevat ja lumipyryssä ne peittyvät nopeasti. Viikonloppuna tuli vähän lunta, mutta niin vähän että se auttoi erottamaan kuka oli kulkenut aamulla ja kuka aiemmin.

Teimme lauantaina ja sunnuntaina poikani kanssa pienen jälkiretken. Valkohäntäkauriita on Länsi-Uudellamaalla paljon ja niitä ruokitaankin, joten jälkiin törmää helposti. Pellon reunasta löytyi pienehköt hyppyjäljet, joiden jättäjä oli välillä käynyt myyränkolossa. Jälkien ja askelvälin mittaamisen perusteella määritin jäljet lumikon jättämiksi.

Lumikon jäljet, Lohja 16.1.2016.

Jäniksen ja pikkujyrsijöiden jälkiä näkyi siellä täällä. Sunnuntaina saatiin lajilistalle vielä hirvi. Kivoja havaintoja voi tehdä, vaikka ei itse eläintä näkisikään.

Hirven jäljet, Lohja 17.1.2016.

Tähdenlentoja

Joulukuun puoliväli on hyvää aikaa nähdä tähdenlentoja, mikäli taivas on kirkas. Tähdenlennon kuvaaminen vaatii aikaa, sitkeyttä, taitoa ja onnea, joten aiheen kuvaa ei ole tähän laittaa.

Harvoihin katsomiini tv-sarjoihin kuuluu Raid, joka taisi tulla joskus vuosituhannen vaihteen aikaan. Katsoin sitä ennen kaikkea Kai Lehtisen ja Oiva Lohtanderin mainioiden näyttelijäsuoritusten takia. Lohtanderin näyttelemä komisario Jansson kysyy Lehtisen näyttelemältä Raidilta, että mihin hän uskoo. Raid vastasi:

- Muuttolintuihin, siihen kuinka ne löytävät takaisin.

Vanhan uskomuksen mukaan tähdenlennon aikana esitetty toive toteutuu. Tähdenlento on todella nopea tapahtuma, joten toiveen pitää olla päässä valmiina.

Tähdenlento-toivetta ja siihen uskomista voi pitää yhtä huuhaana kuin monia muitakin uskomuksia, mutta harvoin niistä mitään haittaakaan on. Tuntuu että asioita joihin voi uskoa on hyvin vähän. Miksi ei sitten joskus seisoisi rauhoittavan tähtitaivaan alla ja toivoisi, jos sattuu tähdenlennon näkemään.

Sitä paitsi minulle tähdenlentotoive on toteutunut jo kahdesti.

Luontokirjojen luvattu maa

Luonto on mielestäni Suomen suurin rikkaus. Siitä pidetään liian huonosti huolta, mutta onneksi paljon on vielä jäljelläkin. Suomalaista luontoa on myös dokumentoitu upealla tavalla kansien väliin. Joka vuosi ilmestyy useita laadukkaita luontokirjoja, joista monessa yhdistyvät tieto, tunne ja upeat kuvat.

Tässä viiden tähden luontokirjoja, jotka olen vinkannut Kirjavinkkeihin:


Mauri Leivo: Kevätmuutto

Jorma Luhta: Vaeltajat

Arto Juvonen, Tomi Muukkonen, Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo: Linnut lumen valossa

Sami Karjalainen: Suomen sudenkorennot

Paljon muutakin tulee nopeasti mieleen. Heikki Willamon teokset, Yrjö Kokon Laulujoutsen tai määritysopaspuolelta Kimmo Silvosen toimittama Suomen päivä- ja yöperhoset -maastokäsikirja. Pari viikkoa sitten lukemani Pertti Koskimiehen ja Markus Varesvuon Metson suku on myös vaikuttava teos.

Luontokirjojen tärkeimpiin tehtäviin kuuluu suojelullinen näkökulma. Mitä ja miksi suojella on erittäin tärkeä kysymys, johon luontokirjailijan on hyvä vastata. Pelkkä tieto ei välttämättä pure, vaan kirjan elämyksellisyys ja kuvitus saattavat olla lajin suojelun kannalta tärkeämpiäkin vaikutteita.

Kirjokehrääjä

Varmaan jokaiselle luontoharrastajalle syntyy toiveita, mitä lajeja haluaisi nähdä. Lintujen suhteen toivelistallani on oikeastaan uuden lajin sijaan tapahtumia tai vanhojen tuttujen kohtaamisia, mutta perhosissa on paljon enemmän näkemättä kuin nähtynä.

Viime vuonna aktivoiduin yöperhosten seuraamisessa ja omalla kuistilla tuli nähtyä sekä etenkin opittua paljon. Näkemättömien yöperhosten suhteen jäi mieleen etenkin värikäs kirjokehrääjä.

Tänä vuonna huhtikuun puolivälin jälkeen havaintoja kirjokehrääjästä alkoi ropista Etelä-Suomesta. Itse en ole perhosvaloja tai lakanoita viritellyt, koska en kuitenkaan ehtisi puuhata tarpeeksi perhosten parissa. Kuistin valolla näkyi alkukeväälläkin ihan mukavasti perhosia, kevätvillaselkiä (Achlya flavicornis) ja tunnusraitayökkösiä (Orthosia gothica) oli mukava katsella.

Sateisena iltana 27.4. mikrokokoisten perhosten seassa näkyi yksi suurempi. Valon vieressä, seinälautojen saumapainaumassa oli upea kirjokehrääjäkoiras. Pieni tuuletus, sitten kiipeilyä kuistilla kamera kädessä.

Kirjokehrääjä (Endromis versicolora), Lohja 27.4.2015

Facebookin Suomen perhoset -ryhmä on varmaan tällä hetkellä parasta mitä sosiaalinen media minulle tarjoaa. Tunnistusapua, havaintoja ja paljon ajankohtaisia kuvia perhosista. Suurena plussana myös sosiaalisen median lieveilmiöiden vähyys.

Myös Olavi Niemen kotisivuilla on tuhti kuvapaketti, jonka avulla lajien värimuuntelun salatkin ovat hieman auenneet. Nyt toukokuussa kuistilla on ollut hiljaista. Vain harsokorentoja ja pikkuperhosia lentää. Ehkä kohoavat yölämpötilat tuovat lisää yövieraita.

Kotona vai kylässä?

Suomen Luonnon numerossa 1/2015 Pirkka-Pekka Petelius kuvaa luontoon menoa: "Sinne pitää mennä kuin kylään, ottaa hattu nätisti kouraan ja istua oven pieleen kuten ennen vanhaan tultiin kylään".

Olen miettinyt asiaa paljon vuosien varrella. Onko luonto kyläpaikka vai kuitenkin enemmän koti. Kenties koti, jossa käyttäydytään kuin kylässä.

Lisää kuvateksti

Itse käyttäydyn kylässä yleensä hillitysti, hieman varautuneesti isäntäväkeä kunnioittaen. Ensimmäinen pätee luontoon osin, keskimmäinen ei, viimeinen kyllä. Luonnossa tunnen oloni kotoisammaksi ja paljon vapautuneemmaksi kuin kylässä.

Millainen on koti? Sellainen jossa viihtyy myös ilman lisäelementtejä, vain olemalla.

Petelius sanoo, että luonto tarjoilee pullakahvit, kun vain malttaa hetken odottaa. Se on totta. Lähes joka retkellä saa jotain herkkua eteensä. Talvisessa suomalaismetsässä se voi olla rauha ja hiljaisuus. Ehkä ennemmin maukasta ruisleipää kuin pullaa.

Pieni pohdintani toi nopeasti selvyyden. Olen luonnossa enemmän kotona kuin kylässä.

Uskomaton herkkutattivuosi

Herkkutatti 5.9.2014.

Vuonna 2011 sienisato oli runsas ja kausi jatkui pitkään. Etenkin mustatorvisieniä ja suppilovahveroita oli paljon. Vuonna 2012 oli kevään korvasieniä ja keskikesän kanttarelleja lukuun ottamatta vaisua. Vuonna 2013 esiintyminen oli tosi paikottaista. Vuosi 2014 jää mieleen kaikkien aikojen herkkutattivuotena.

Punikkatatteja näkyi maastossa tasaisesti pitkin heinäkuuta, mutta herkkutatit ilmestyivät Etelä-Suomen metsiin elokuussa yhtäkkiä ja vauhdilla. Kuusikko jossa ei vielä pari päivää sitten näkynyt yhtään tattia, oli niitä kohta vaikka kuinka paljon. Ei voinut käydä metsässä näkemättä herkkutattia. Niitä oli kaikenkokoisia.
Herkkutatit olivat myös poikkeuksellisen toukattomia. Jopa suuret yksilöt saattoivat olla lähes koskemattomia. Keräsimme tatteja paljon. Jos ei tullut astiaa matkaan, niin sienet kulkeutuivat kotiin lakissa, lastenvaunuissa tai taskussa. Kanttarellit ovat kyllä paljon kätevämpiä taskusieniä.

Tatit ovat helppoja ja monipuolisia ruokasieniä. Niitä voi laittaa kastikkeeseen, keittoon, pataan, leivälle, munakkaaseen tai säilöä. Suurin osa on kuitenkin kaapissa kuivattuna, joten suuri tattivuosi jatkuu lautasella. Metsästä herkkutatit katosivat ainakin meidän kulmilta nopeasti.

Herkkutattisatoa 30.8.2014.

Ui jui jui

Valkoposkihanhia

Reilun vuoden ikäinen poika on aivan ihmeissään ja tohkeissaan. Hän huutaa ui jui jui! Pienen pojan innostuksen voi laukaista yhtä hyvin kalenterin kuvassa tammenterhoa nappaava närhi, valokuvakehyksen tukipuu tai siskon polkupyörä.

Minulle suurimmat ui jui juit ovat tulleet luonnosta. Pikkupojasta lähtien niitä on löytynyt linnuista, puista, kivistä, pilvistä ja vesipisaroista. Parikymppisenä hurahdin lintuharrastuksen muodoista erityisesti muutonseurantaan. Jos taivaanrantaan ilmestyi liikkuvia pisteitä toisensa perään, jotka paljastuivat hanhiparviksi niin muut asiat jäivät jonnekin kauas. Laskin ja kirjasin havainnot tarkasti, mutta tärkeintä oli se sisälläni riehuva innostus.

Aikuisena arki vaatii paljon ja monella vapaa-aika on kortilla. Siitä huolimatta olisi hyvä antaa aidolle innostukselle valta silloin kun se sitä haluaa. Ei se vaadi massiivista hehkutusta, kolme sanaa riittää hyvin. 

Kyllä minussa on vieläkin se pieni poika, joka kokee ja hokee ainakin mielessään ui jui jui. Kun hiiripöllö katsoo silmiin, aurinko sytyttää valot kevätaamuun tai hallakehrääjät ilmestyvät syysiltana kuistinvalolle.

Hallakehrääjä (Poecilocampa populi)

Kevätaamun valot

Onpa valoisaa, en saa enää unta. Mitäköhän kello on? Ai, vielä tunti herätykseen. Tällainen aamun kulku toistui tänä keväänä monta kertaa. En jäänyt tuijottamaan kattoa tai miettimään kuinka vähän olin nukkunut, vaan lähdin töihin - muutaman havaintopisteen kautta.

Lohja, Häntäjoki ja Sitarlan luhta 20.5.2014

Kevät on armollinen työssäkäyvälle luontoharrastajalle. Aurinko nousee jo huhtikuussa varhain, ja ennen töihin menoa ehtii hyvin tehdä pikkuretken, toukokuussa vielä paremmin. Kunhan on valmis antamaan aamu-unensa vastalahjaksi luontohetkistä.

Kurki aamiaisella.

Valon lisääntyminen toimii herätyskellona ilman riipivää ääntä. Keväällä 2014 kirkkaita, selkeitä aamuja piisasi maaliskuusta lähtien. Kahtena aamuna tein vesilintulaskennan Savijärven ja Pusulanjärven lintutorneista. Silloin herätys oli jo ennen aurinkoa.

Auringonnousu Vihdin Vanjärvellä 22.4.2014.

Eksoottisin aamu oli 5.5., jolloin maassa oli paksumpi lumikerros kuin lähes koko talvena. Aamupäivällä lumet olivat kuitenkin jo sulaneet, ja luonto alkoi pukeutua pikkuhiljaa takaisin vihreään.

Töyhtöhyyppä ei takatalvesta hätkähdä.

Varhaisen kevään kuvia

Viherpeippo rakensi pesää pihakatajaan jo maaliskuussa. 17.4. pesässä oli neljä poikasta ja 26.4. ne lähtivät maailmalle.

Valkovuokko on äitienpäivän kukka. Tänä vuonna näin ensimmäiset kuitenkin jo 18.4. Aika harvoin valkovuokko on kukassa yhtäaikaa leskenlehden kanssa.

Pääsiäisen lämpöaalto sai myös perhoset juhlistamaan varhaista kevättä. Kangasperhosia näkee yleensä toukokuun alussa, mutta pihamaalla lenteli yksi lankalauantaina 19.4.

Seuraavana iltana kuistin ulkovalo houkutteli paikalle appelsiininvärisen yöperhosen. Toukomittari oli nimestään huolimatta liikkeellä selvästi huhtikuun puolella.

Havis

Kirjasin ensimmäiset havaintoni alle 10-vuotiaana ja siitä lähtien olen kirjoittanut lintuhavaintojani enemmän tai vähemmän aktiivisesti havaintovihkoon eli havikseen.

Takavuosina kirjoitin maastohavainnot kotona puhtaaksi isompaan vihkoon, ja siitä vielä erilaisiin yhteenvetoihin tai lajilistoihin. Havaintokatsausten tekijäksi alettuani luovuin puhtaaksi kirjoittamisesta, kun paperityöt alkoivat viedä liikaa aikaa. Nykyään merkkaan havainnot maastovihkoon ja sieltä valitut havainnot Tiiraan.

Haviksen lukeminen on lintuihin perehtymättömälle melkoista hepreaa. Siellä saattaa lukea Bot ste 1Ä, Anser sp 37 NE tai jopa G 2. Tämä ei ole salakieltä, vaan tapa nopeuttaa havaintojen kirjaamista maastossa. Nuo havainnot tarkoittavat soidinhuutelevaa kaulushaikaraa, koiliseen muuttavaa määrittämättömien harmaahanhien parvea sekä kahta määrittämätöntä kuikkalintua.

Havaintovihko.

CMX:n A.W.Yrjänä totesi Päiväkirjassaan, että päiväkirjan idea on minulle muistaa. Samaa koen haviksen suhteen. Milloin näin viime kevään ensimmäisen kiurun? Montako vesipääskyä siellä tunturijärvellä olikaan? Mikä olikaan se kylmä joutsenaamu Pitkäjärven lintutornissa?

Lintuharrastajien kieli (ilman murteita) on sekoitus kirjakieltä, puhekieltä, lempinimiä, tieteellisiä nimiä sekä niiden lyhenteitä. Havaintovihko on kuitenkin lähes jokaisen puheissa havis. Sen kertoma tarina puhuu tekijälleen henkilökohtaista kieltä.

Yksinkertainen retkiresepti

Pyydä mukaasi läheisiä ihmisiä tai eläimiä tai ole kahdestaan luonnon kanssa. Etsi kohde, jossa on jotain sinua kiehtovaa. Metsä, ranta, suuri tammi, pieni polku tai mitä haluatkin. Tee pari juustoleipää, ota juotavaa ja lämpimät vaatteet mukaan. Pakkaa ne reppuun ja astu ulos. Olet jo matkalla, olet jo retkellä.

Metsäkauris (Lohja, Koski 13.3.2014)

Älä kiirehdi, viivy kun viihdyt. 

Katsele käkkärämäntyjä, kuuntele tiaisten tervehdykset ja sano vanhalle kuuselle käsipäivää. Anna puron jututtaa, tuulen kutittaa. Käytä kaikkia aistejasi. Kirjaa tai kuvaa havaintojasi, ainakin muistiisi.

Jos resepti miellytti, suunnittelet seuraavaa retkeäsi jo ennen kuin palaat.

Talvi jota ei tullutkaan

Marraskuun 23. päivänä retkeilimme Vihdin Moksissa tutun pikkulammen rannalla. Lampi oli yöpakkasen jäljiltä paikoin ohuessa riitteessä. Kaunis, satumainen ja herkkä maisema, luontoäidin ohuesta siveltimestä. Ilmassa oli talven odotusta.

Olimme saman lammen rannalla 18.1. Silloin maassa oli ohut lumikerros talven harvojen lumisateiden jäljiltä. Maisema henki jälleen rauhaa ja kauneutta. Ilmassa oli edelleen talven odotusta, mutta siihen se jäikin.

Yksi asia unohtui. Talvi. Sitä ei Etelä-Suomeen tullutkaan. Marrashämärä kesti kolme kuukautta, ainoa kunnon pakkasjakso reilun viikon. 

Kohta on helmikuun loppu. Tiaiset laulavat innokkaasti, mustarastaat virittelevät huilujaan, ensimmäiset kiurut ja uuttukyyhkyt ovat jo palanneet Suomeen.

Talven puuttuminen ei tuo mitenkään pidempää kevättä tai kesää, vaan lisää tuulta, kosteutta ja rapaa. Minä haluan neljä vuodenaikaa, en enempää enkä vähempää.

Kaikuja kotimetsästä

Minä uskon merihevosten tanssiin öisellä rannalla
Kastepisaran olevan aamun peili

Aion tapailla punarinnan kevätlaulua
huhtikuun hämärtyvässä illassa
niin kauan kuin olen osa kaikkeutta

Painan pääni varvikon huomaan
annan luonnolle kaikki oikeudet

Tunturin rauhaa

Kaipuu Lappiin on kova. Samanlaista rauhaa en ole kokenut missään muualla. Tässä tunnelmavideo Käsivarren erämaasta 5.6.2013.

Lapinsirkut lauloivat leiripaikalla, tunturituuli omiaan.

Hallakehrääjä

Tämä perhonen ei liihottele vastaan kauniina kesäpäivänä tai tykkää helteestä. Sen tapaa siinä vaiheessa, kun syksyn vaeltajaperhosetkin ovat jo kadonneet, ja ensimmäiset pakkasyöt koettu. Hallakehrääjä on yksi suosikkilajeistani.

Hallakehrääjä (Poecilocampa populi), Lohja Saukkola 23.10.2013

Hallakehrääjän havaitakseen voi riittää retki pihalle, ainakin jos kotitalosta löytyy ulkovalo. Lokakuisen illan pimetessä valon ympärille saattaa saapua mittareiden seuraksi hieman tanakampia, tummia ja pörröisiä kavereita. Hallakehrääjä on etenkin läheltä katsottuna sympaattisen näköinen otus.

Syksyn 2013 ensimmäinen hallakehrääjä tuli olohuoneen ikkunan taakse 5.10. Sen jälkeen niitä näkyi yksittäin, mutta 23.10. kuistin valoissa oli peräti seitsemän yksilöä. Seuraavan illan summa oli 4. Viimeisen havaitsin marraskuun toisena päivänä.

Hyvien päivien varalle

Kuivattuja suppilovahveroita, herkkutatteja ja lampaankääpiä. Kurpitsapikkelsiä kylmäkaappiin ja omenamehua vesitonkkaan. Metsän sekä pihan antimia pahojen päivien varalle. Ei, ei pahojen, vaan hyvien.

Metsän ja oman maan antimet eivät ole mitään korvikeruokia, vaan herkkuja. Tärkeä on myös niiden matka kaappiin tai lautaselle. Syksyinen sienimetsä on parhaimpia terapiamuotoja. Olon kannalta ei kylläkään ole oleellista, löytyykö sieniä vai ei. Ne ovat lisä, eivät metsään lähtemisen tarkoitus.

Suppilovahveroita, Lohja, Saukkola 22.9.2013. 

Pidän suuresti lähes kaikista kasvimaan ja puutarhan antimista. Minusta ei kuitenkaan ole aktiiviseksi puutarhuriksi, ja pihamme istutukset ovatkin vaimoni ahkeroinnin tulosta. Oma filosofiani on enemmän, että siemenet maahan, ja toivomaan parasta. En halua ottaa stressiä, että kasvaako joku vai ei. Kaikki syötävä mitä tulee on plussaa.

Toukokuussa siemenperunoita maahan upottaessa odotuksia ei juuri ollut. Ei ollut vähään aikaan, sillä ne itivät vasta reilusti kesäkuun puolella. Elokuussa mullan alta paljastui kuitenkin monta kattilallista maukkaita ruokaperunoita. Vaimoni useampaan otteeseen istuttamaa salaattia söimme pari kuukautta, ja rehevää persiljaa suoraan maasta edelleen ensimmäisten pakkasöiden jälkeenkin.

Puutarhan syysyllätys oli kompostissa kasvanut kurpitsa. Se teki yhden hedelmän, joka painoi reilut kahdeksan kiloa. Melkein yhtä paljon kuin koira ja vauva yhteensä. Aluksi meni sormi suuhun, että mitä siitä voisi valmistaa. Teimme ennakkoluulottomasti kurpitsapiirakkaa, -keittoa sekä -pikkelsiä. Kaikki onnistuivat yllättäen erinomaisesti.

Kahdeksan kilon kurpitsa.

Kuivattuja sieniä ja yrttejä sekä omenamehua riittää varmaankin talveen asti. Toivottavasti niitä nauttiessa saamme viettää hyviä päiviä.

Herkkutattimetsässä

Herkkutatti, Lohja Saukkola 20.8.2013.

Suuria kuusia, juurakoita, metsänvihreää aluskasvillisuutta ja kotoista hämyä. Maasta pilkottaa rusehtava hattu, jonka alla on paksu, valkoinen jalka. Nam! Herkkutatti koriin.

Olen poiminut sieniä pienestä pitäen. Kanttarelleja, rouskuja, haperoita, suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Tatteihin heräsin vasta muutama vuosi sitten. Herkkutattihulluus iski lopullisesti hurjana sienisyksynä 2011. Silloin kävimme sienessä joka viikonloppuna, ja myös herkkutatteja oli Nuuksion metsissä.

Viime syksynä sienestys jäi vähemmälle, mutta Lopelta löytyi sattumalta herkkutatteja yhden kastikkeen verran.

Saukkolan talomme pohjoispuolella on kuusikko, jota ajattelin varmana herkkutattipaikkana. Toistaiseksi en ole löytänyt sieltä ensimmäistäkään. Se ei haittaa, sillä vaimoni löysi paikan, jollaista en osannut odottaa. Upea, vanha metsä, jossa on valtavasti sieniä. Odotan mielenkiinnolla, mitä lintuja paikalta löytyy ensi kesänä.

Vanhan metsän asukit.

Tiistaina saimme taikametsästä upean herkkutattisaaliin ja joukossa oli yllättävän paljon toukattomia tatteja. Ilmeisesti loppukesän sateet saivat tatit työntämään hattunsa mullan läpi muutamassa päivässä. Eilen löytyi lisää. Kuivuri hurisee jo toista kertaa, joten metsien herkkua jää myös talvi-iltojen iloksi.

Aamukasteen aikaan

Loputtomia helminauhoja, timantteja silmänkantamattomiin. Taivaalta metsäkirvisen sirahdus, vierestä punarinnan tiksutus.

Olen aina pitänyt siitä hetkestä, kun kesä on vaihtumassa syksyksi. Elokuu on yleensä vielä lämmin kuukausi, mutta aamuissa on aavistus syksyn ainutlaatuisesta raikkaudesta. Yö- ja päivälämpötilan ero on usein suuri. Tällaisten öiden jälkeen on hyvä hetki jättää aamu-unet väliin ja lähteä niitylle.

Hetki auringonnousun jälkeen voi olla sopivalla niityllä maaginen. Hämähäkillä on asiassa tärkeä rooli. Niiden kutomiin verkkoihin tarttuneet kastepisarat luovat taidetta, joista taitavimmatkin korunvalmistajat voivat vain haaveilla.

Lohja, Saukkola 17.8.2013

Vasten nousevaa aurinkoa kimaltelevat pisaraverkot kutsuvat kuvaamaan, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Jos kuvauskulma tai valotus on väärä, niin kameran näytöllä on jotain huomattavasti latteampaa kuin mitä silmä näkee. Makro-objektiivilla vakaus on erityisen tärkeää, mutta matalalla kuvatessa ainakin perusjalustan käyttö on hankalaa.

Joskus kuvatkin onnistuvat, mutta tärkeintä on se hohtava hetki. Myöhemmin syksyllä se hetki hohtaa kastehelmien sijaan kuuraa.

Kutojamestari heräämässä elokuun aamuun.