Varmaan jokainen vaellusta ja retkeilyä harrastava on joskus pysähtynyt miettimään, että mitkä asiat vetävät maastoon kulkemaan? En minä, eikä Muumipeikkokaan voi olla aivan varma, mikä saa Nuuskamuikkusen aina lähtemään tai miksi joku tuttu löytyy vapaa-aikanaan reppu selässä maastosta.
Oikeastaan harrastus on väärä sana, sillä retkeilystä on tullut elämäntapa. Sitä käyttääkö asiasta nimeä vaellus tai retkeily on kai lähinnä reissun pituudesta ja luonteesta kiinni, mutta termi ei ole tässä oleellista. Olen liikkunut luonnossa pienestä pitäen. Nyt, 35-vuotiaana on helppo huomata, että syissä ja suhtautumisessa on tapahtunut muutoksia.
Luonnon, etenkin lintujen tutkiminen on ollut minulle pienestä pitäen tärkeää. Lapissa näkee erilaista luontoa kuin Etelä-Suomen merenlahdilla tai sisämaan järvillä. Silti en ole koskaan lähtenyt pohjoiseen esimerkiksi pelkästään linturetkelle, vaan enemmän katsonut mitä matkan varrella sattuu näkemään. Sinirinnan laulu tai kapustarinnan kaihoisa vihellys toimivat pohjoisessa soundtrackina, ei siihen suuria harvinaisuuksia tarvita. Toki Haltilla elokuussa 2005 läheltä nähty tunturihaukka säväytti. Tunturisopulia tai suurpetoja en ole nähnyt koskaan.
Viime syksyn valokuvauskurssilla juttelin yhden kurssilaisen kanssa Lapista. Hän kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiselle tekee hyvää katsoa välillä kauas, avaraa maisemaa. Siis ihan fyysisesti. Ajattelin heti, että tuo osui kohdalleen. Sitä käyttää niin paljon aikaa pienissä huoneissa tai näytön äärellä, että tekee sekä mielelle että kropalle hyvää tuijottaa välillä taivaanrantaan.
Entä asioiden pakeneminen tai nollaaminen? Rankat ihmissuhdekokemukset koettelevat ja työmaailmassa joutuu välillä paineiden alle, mutta en ole niitä mitenkään kokenut pakenevani. Kyllähän kunnon retki rauhoittaa ja tarjoaa oman reseptivapaan lääkkeensä, mutta ei se ongelmia poista. Kyllä ne ajatukset seuraavat mukana korpikuusen allekin.
Siirrytäänpä matkakumppaneihin. Lapissa olen ollut aina seurassa, pidemmät vaellukset yleensä työkavereiden kanssa. Sen sijaan lähiretkeily tapahtuu pitkälti yksin. Viime aikoina olen huomannut yhä enenevässä määrin kaipaavani seuraa. Ehkäpä silmäni ovat avautuneet katsomaan retkeilyä, luontoa ja maailmanmenoa muutenkin yhä laajemmin. Siihen kuuluu myös halu keskustella siitä ja jakaa asioita.
Äskeisen kappaleen lopussa taisikin tulla taikasanat. Jos kuuntelen sisimpääni, katson menneitä retkiä ja mietin toiveita tulevista, niin kyllä sieltä se yksi asia nousee ylitse muiden. Että saa jakaa asioita. Luontoelämykset tai tietynlainen kulkemisen riemu antavat parhaimmillaan todella paljon, mutta vielä enemmän, jos on samalla aaltopituudella oleva kumppani. Hän ei välttämättä näe samoja yksityiskohtia, mutta ymmärtää ja tuntee.
Suoraa vastausta otsikon kysymykseen ei löytynyt, eikä ollut tarkoituskaan. Ja kuten monesti maastossakin, myös tämä kirjoitus lähti lopussa hieman polun ulkopuolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti