Kotona vai kylässä?

Suomen Luonnon numerossa 1/2015 Pirkka-Pekka Petelius kuvaa luontoon menoa: "Sinne pitää mennä kuin kylään, ottaa hattu nätisti kouraan ja istua oven pieleen kuten ennen vanhaan tultiin kylään".

Olen miettinyt asiaa paljon vuosien varrella. Onko luonto kyläpaikka vai kuitenkin enemmän koti. Kenties koti, jossa käyttäydytään kuin kylässä.

Lisää kuvateksti

Itse käyttäydyn kylässä yleensä hillitysti, hieman varautuneesti isäntäväkeä kunnioittaen. Ensimmäinen pätee luontoon osin, keskimmäinen ei, viimeinen kyllä. Luonnossa tunnen oloni kotoisammaksi ja paljon vapautuneemmaksi kuin kylässä.

Millainen on koti? Sellainen jossa viihtyy myös ilman lisäelementtejä, vain olemalla.

Petelius sanoo, että luonto tarjoilee pullakahvit, kun vain malttaa hetken odottaa. Se on totta. Lähes joka retkellä saa jotain herkkua eteensä. Talvisessa suomalaismetsässä se voi olla rauha ja hiljaisuus. Ehkä ennemmin maukasta ruisleipää kuin pullaa.

Pieni pohdintani toi nopeasti selvyyden. Olen luonnossa enemmän kotona kuin kylässä.

Uskomaton herkkutattivuosi

Herkkutatti 5.9.2014.

Vuonna 2011 sienisato oli runsas ja kausi jatkui pitkään. Etenkin mustatorvisieniä ja suppilovahveroita oli paljon. Vuonna 2012 oli kevään korvasieniä ja keskikesän kanttarelleja lukuun ottamatta vaisua. Vuonna 2013 esiintyminen oli tosi paikottaista. Vuosi 2014 jää mieleen kaikkien aikojen herkkutattivuotena.

Punikkatatteja näkyi maastossa tasaisesti pitkin heinäkuuta, mutta herkkutatit ilmestyivät Etelä-Suomen metsiin elokuussa yhtäkkiä ja vauhdilla. Kuusikko jossa ei vielä pari päivää sitten näkynyt yhtään tattia, oli niitä kohta vaikka kuinka paljon. Ei voinut käydä metsässä näkemättä herkkutattia. Niitä oli kaikenkokoisia.
Herkkutatit olivat myös poikkeuksellisen toukattomia. Jopa suuret yksilöt saattoivat olla lähes koskemattomia. Keräsimme tatteja paljon. Jos ei tullut astiaa matkaan, niin sienet kulkeutuivat kotiin lakissa, lastenvaunuissa tai taskussa. Kanttarellit ovat kyllä paljon kätevämpiä taskusieniä.

Tatit ovat helppoja ja monipuolisia ruokasieniä. Niitä voi laittaa kastikkeeseen, keittoon, pataan, leivälle, munakkaaseen tai säilöä. Suurin osa on kuitenkin kaapissa kuivattuna, joten suuri tattivuosi jatkuu lautasella. Metsästä herkkutatit katosivat ainakin meidän kulmilta nopeasti.

Herkkutattisatoa 30.8.2014.

Ui jui jui

Valkoposkihanhia

Reilun vuoden ikäinen poika on aivan ihmeissään ja tohkeissaan. Hän huutaa ui jui jui! Pienen pojan innostuksen voi laukaista yhtä hyvin kalenterin kuvassa tammenterhoa nappaava närhi, valokuvakehyksen tukipuu tai siskon polkupyörä.

Minulle suurimmat ui jui juit ovat tulleet luonnosta. Pikkupojasta lähtien niitä on löytynyt linnuista, puista, kivistä, pilvistä ja vesipisaroista. Parikymppisenä hurahdin lintuharrastuksen muodoista erityisesti muutonseurantaan. Jos taivaanrantaan ilmestyi liikkuvia pisteitä toisensa perään, jotka paljastuivat hanhiparviksi niin muut asiat jäivät jonnekin kauas. Laskin ja kirjasin havainnot tarkasti, mutta tärkeintä oli se sisälläni riehuva innostus.

Aikuisena arki vaatii paljon ja monella vapaa-aika on kortilla. Siitä huolimatta olisi hyvä antaa aidolle innostukselle valta silloin kun se sitä haluaa. Ei se vaadi massiivista hehkutusta, kolme sanaa riittää hyvin. 

Kyllä minussa on vieläkin se pieni poika, joka kokee ja hokee ainakin mielessään ui jui jui. Kun hiiripöllö katsoo silmiin, aurinko sytyttää valot kevätaamuun tai hallakehrääjät ilmestyvät syysiltana kuistinvalolle.

Hallakehrääjä (Poecilocampa populi)