Hyvien päivien varalle

Kuivattuja suppilovahveroita, herkkutatteja ja lampaankääpiä. Kurpitsapikkelsiä kylmäkaappiin ja omenamehua vesitonkkaan. Metsän sekä pihan antimia pahojen päivien varalle. Ei, ei pahojen, vaan hyvien.

Metsän ja oman maan antimet eivät ole mitään korvikeruokia, vaan herkkuja. Tärkeä on myös niiden matka kaappiin tai lautaselle. Syksyinen sienimetsä on parhaimpia terapiamuotoja. Olon kannalta ei kylläkään ole oleellista, löytyykö sieniä vai ei. Ne ovat lisä, eivät metsään lähtemisen tarkoitus.

Suppilovahveroita, Lohja, Saukkola 22.9.2013. 

Pidän suuresti lähes kaikista kasvimaan ja puutarhan antimista. Minusta ei kuitenkaan ole aktiiviseksi puutarhuriksi, ja pihamme istutukset ovatkin vaimoni ahkeroinnin tulosta. Oma filosofiani on enemmän, että siemenet maahan, ja toivomaan parasta. En halua ottaa stressiä, että kasvaako joku vai ei. Kaikki syötävä mitä tulee on plussaa.

Toukokuussa siemenperunoita maahan upottaessa odotuksia ei juuri ollut. Ei ollut vähään aikaan, sillä ne itivät vasta reilusti kesäkuun puolella. Elokuussa mullan alta paljastui kuitenkin monta kattilallista maukkaita ruokaperunoita. Vaimoni useampaan otteeseen istuttamaa salaattia söimme pari kuukautta, ja rehevää persiljaa suoraan maasta edelleen ensimmäisten pakkasöiden jälkeenkin.

Puutarhan syysyllätys oli kompostissa kasvanut kurpitsa. Se teki yhden hedelmän, joka painoi reilut kahdeksan kiloa. Melkein yhtä paljon kuin koira ja vauva yhteensä. Aluksi meni sormi suuhun, että mitä siitä voisi valmistaa. Teimme ennakkoluulottomasti kurpitsapiirakkaa, -keittoa sekä -pikkelsiä. Kaikki onnistuivat yllättäen erinomaisesti.

Kahdeksan kilon kurpitsa.

Kuivattuja sieniä ja yrttejä sekä omenamehua riittää varmaankin talveen asti. Toivottavasti niitä nauttiessa saamme viettää hyviä päiviä.

Herkkutattimetsässä

Herkkutatti, Lohja Saukkola 20.8.2013.

Suuria kuusia, juurakoita, metsänvihreää aluskasvillisuutta ja kotoista hämyä. Maasta pilkottaa rusehtava hattu, jonka alla on paksu, valkoinen jalka. Nam! Herkkutatti koriin.

Olen poiminut sieniä pienestä pitäen. Kanttarelleja, rouskuja, haperoita, suppilovahveroita ja mustatorvisieniä. Tatteihin heräsin vasta muutama vuosi sitten. Herkkutattihulluus iski lopullisesti hurjana sienisyksynä 2011. Silloin kävimme sienessä joka viikonloppuna, ja myös herkkutatteja oli Nuuksion metsissä.

Viime syksynä sienestys jäi vähemmälle, mutta Lopelta löytyi sattumalta herkkutatteja yhden kastikkeen verran.

Saukkolan talomme pohjoispuolella on kuusikko, jota ajattelin varmana herkkutattipaikkana. Toistaiseksi en ole löytänyt sieltä ensimmäistäkään. Se ei haittaa, sillä vaimoni löysi paikan, jollaista en osannut odottaa. Upea, vanha metsä, jossa on valtavasti sieniä. Odotan mielenkiinnolla, mitä lintuja paikalta löytyy ensi kesänä.

Vanhan metsän asukit.

Tiistaina saimme taikametsästä upean herkkutattisaaliin ja joukossa oli yllättävän paljon toukattomia tatteja. Ilmeisesti loppukesän sateet saivat tatit työntämään hattunsa mullan läpi muutamassa päivässä. Eilen löytyi lisää. Kuivuri hurisee jo toista kertaa, joten metsien herkkua jää myös talvi-iltojen iloksi.

Aamukasteen aikaan

Loputtomia helminauhoja, timantteja silmänkantamattomiin. Taivaalta metsäkirvisen sirahdus, vierestä punarinnan tiksutus.

Olen aina pitänyt siitä hetkestä, kun kesä on vaihtumassa syksyksi. Elokuu on yleensä vielä lämmin kuukausi, mutta aamuissa on aavistus syksyn ainutlaatuisesta raikkaudesta. Yö- ja päivälämpötilan ero on usein suuri. Tällaisten öiden jälkeen on hyvä hetki jättää aamu-unet väliin ja lähteä niitylle.

Hetki auringonnousun jälkeen voi olla sopivalla niityllä maaginen. Hämähäkillä on asiassa tärkeä rooli. Niiden kutomiin verkkoihin tarttuneet kastepisarat luovat taidetta, joista taitavimmatkin korunvalmistajat voivat vain haaveilla.

Lohja, Saukkola 17.8.2013

Vasten nousevaa aurinkoa kimaltelevat pisaraverkot kutsuvat kuvaamaan, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Jos kuvauskulma tai valotus on väärä, niin kameran näytöllä on jotain huomattavasti latteampaa kuin mitä silmä näkee. Makro-objektiivilla vakaus on erityisen tärkeää, mutta matalalla kuvatessa ainakin perusjalustan käyttö on hankalaa.

Joskus kuvatkin onnistuvat, mutta tärkeintä on se hohtava hetki. Myöhemmin syksyllä se hetki hohtaa kastehelmien sijaan kuuraa.

Kutojamestari heräämässä elokuun aamuun.